Moonsorrow Kivenkantaja RAUNIOILLA ASKELMILLA esinäytös MAAILMALLE Kuun vielä varttuessa kulki kuiskaus päällä veen kaukaa. Aallot levotonna löivät vasten sateen pieksemää rantaa. Kauan hiljaisia lienneet salot alla pohjoisen taivaan. Vain yksinäinen vire tuulen soi. Keihäs karhunkaatajan maassa saaliin vierellä vartoi vaiti suurta laivaa saapuvaa. Ei kukaan tiennyt nähdä sarastukseen ja päivä laski taas. Kuulkaa huuto korppien halki taivaiden, näin saapuu tuho jumalten maailmaamme. On tullut se aika jolloin auringon pyörä veren vuodatuksesta katkeaa. Liput kauniit liehuen airut rantakiville astuu. He miekoin meitä tervehtivät, vapaudesta puhua saavat. Loimet vieraat yllänsä puiseen ristiin veriveli tarttuu. Hän suden mahdin mielii taltuttaa. Keihäs karhunkaatajan vastaan käärmekieltä nyt nousee ja iskee läpi kurjan sydämen. Vaan eivät sankarit enää nouse raunioille ja laulumme tuuli vie. Kuulkaa suru metsien halki aikojen, on pyhät kivet kaadettu ja kansa voipunut. Valtaa kuoleman sylistä uhmaa teräs välkkyen. Tuoni käsissä jumalten, maine miehen ikuinen. Jo syttyvät nuo soihdut, ne ruumiit kärventävät ja syyttömien sielut tuomitaan. Kuinka riistävät he jumalat nyt viereltämme, vaikenevat tuhannet edessä murhaajan. Kirveenkuva rinnalla karhun lailla taistellen, Ukon voima sydämessä vielä kaatuu viimeinen. RAUNIOILLA loppunäytös UNOHDUKSEN LAPSI Katkennut terä kädessäni, verivana rinnallani. Vain tyhjä huotra maahan tallattuna seuraa kun lähden taas. On vihollinen kaadettu, voittamaton voitettu. Veistettyä lihaani pelko jäytää. Tuo viima hyytävä nimeäni kuljettaa. Punainen veri piirtää merkin maahan routaiseen. Vuoren rinnettä huurre kapuaa. Kuin hetkeään odottaen laelle kotka vain jää. Taas vaihtaa tuuli suuntaa, se vainajia syleilee ja kivet murentaa. On metsä autio ja pilvet paenneet. Katson henki höyryten kun kaikki hiljalleen jäätyy. Vain viima hyytävä nimeäni kuljettaa. Lopulta tiedän sen mitä tulin täyttämään. Vuoren rinnettä taivas kuristaa. Pelotta tarkkailee hän jonka siivet vielä kantavat. Yksin tuulta vastassa seisoo orpo taistojen. Siintää metsä keihäiden rannassa taivaan punaisen. Se raivo lailla ukkosen silpoo rivit nöyrtyvien. Sudet talosta kuoleman suovat henkäyksen viimeisen. Yksin tuulta vastassa on lapsi tuon teurastuksen. Ei vanhus sano sanaakaan, vain haaskalinnut taivaalla tarinansa tuntevat. Multaan hautaan kappaleet raudan väsymättömän. Matkan lopussa ei jäljelle jää mitään. Vielä viima hyytävä lauluani kuljettaa. Merkki routaisessa maassa aikaan katoaa. Vuoren rinnettä huurre kapuaa. Kuin hetkeään odottaen laelle kotka vain jää. Siivet revitty mutta kynnet valmiina loppunsa kohtaamaan. Sodan maailmaa pimeys kuristaa. Pelotta tarkkailee hän jonka silmät vielä näkevät. TUHATVUOTINEN PERINTÖ alkusoitto Tuhannen vuotta olemme kulkeneet eksyksissä, etsien kadotettua kansaamme, ja katso! edessämme avautuu tie jumalten kaupunkiin. JUMALTEN KAUPUNKI Tuon laakson pohjalla taivaiden tornien ympäröimänä. Joet vilkkaat risteävät aikaa ammoista kuljettaen. Saattue pysähtyy lämpimään sateeseen. Jossain kaukaisuudessa pronssitorvi soi - kuunnelkaa! Tie aukenee laaksoon, vedet ain' virtaa alaspäin. Ikuisuuteen aika vie, kultaiseen taloon jumalten. Ukkonen valaisee seinämät vuorten jylhien. Vesi rummuttaa kattoa metsän sen kansaa raviten. Tuhannen vuotta kulunut kai on siitä kun täältä lähdimme. Vihdoin olemme kotona kaupungissa ikuisten. Tie aukenee laaksoon, vedet ain' virtaa alaspäin. Ikuisuuteen aika vie, kultaiseen taloon jumalten. Puisen pöydän äärellä esi-isät juhlivat. Sirpaleissa rikotun lumouksen jalat veressä tanssien. Vesi kadonneen järvenselän iäisyydessä lepää. Heikko pinta peilityyni väreilee vain kosketuksesta ihmisen. Tuhannen vuotta ja veljet toisensa pettävät. Niin jumalten kaupungin kauneus edessämme katoaa. KIVENKANTAJA Äärellä veden luodolla istuen polviin päänsä painaneena. Laineet kolean tuulen syleilyssä taakkansa saavat kantaakseen. Nähnyt on tulta, nähnyt on kuolemaa mies petojen kasvattama. Nähnyt on hävityksen kansansa, nähnyt mitä ei voi unohtaa. Taivaille vannonut ikuista vihaa kantaja miekan ruosteisen. Kantaja kiven kironnut kuninkaita, polttanut maat takanaan. Laaksoihin kärsimysten, virtaan vetten katkeruuden. Polkuja seuraamatta painon alle musertuen. Äärellä veden kurjalla karilla hahmo raskain aatoksin. Yksin kiroaa, hiekalle laskee kiveenhakatun kohtalon. Ei aukene taivas, ei nouse tuuli, pilvet rantaa varjostavat. Hiljaisuudessa kiroaa ja odottaa matkaaja tyhjään huomiseen. Sitä surua ei voi unohtaa, ei kiveä jalkoihin laskea. Sitä vihaa ei voi tukahduttaa, on hulluus kiven painona. TUULEN TYTÄR Kuule kuinka tuulen tytär laulaa kaunista lauluaan. Kuinka henkäyksensä lumpeita hiljaa liikuttaa. Syvään vihreään silmien noiden valo tähtien lankeaa. Sydämessään voima kuin heleä nauru joka kantaa maailmain taa. Aikojen saattoon tuulen tytär laulaa kaunista lauluaan. Aallon eksyneen kotiin kutsunsa saa. Hellä kätensä metsän kehtoa keinuttaa. SOTURIN TIE Suuri on hänen väkevyytensä, valtava hänen voimansa. Karuilla mailla kasvanut mies alla jäisen tuulen. Vain vire joukkonsa johtaa myrskyn silmästä tyveneen. Soturin tie on mainettaan kantaa, ei miekkaansa maahan laskea saa. Soturi, sankari, viitan kultaisen kantaja. Taisteluun, kuolemaan, tiellä jumalten kaupunkiin. MATKAN LOPUSSA Painavi mieleni kuin kaikki maa. Vaipuu jo eloni sammalten taa. Ikihonkain siimekseen yksin nyt jään. Menneet on linnut sen, lehvät vain nään. Sulkeutuu maailma kerran ihmisen eestä. Laulunsa viimeinen taivaisiin soi. Syömmeni kyyneleet kuin kastetta ois. Mukana tuulen ne kulkeutuu pois. Sulkeutuu maailma kerran ihmisen eestä. Laulunsa viimeinen taivaisiin soi.